- Olet tässä:
-
Muita tekstejä
- Sarjakuva
Sarjakuva
Tämä artikkeli julkaistiin toimittamassani kirjassa Sarjakuva Suomessa (Avain, 2011)
Sarjakuva Suomessa (24.10.2011, Avain - Heikki Jokinen) Kirjaston suhde sarjakuvaan oli pitkään lähinnä vaivautunut. Se oli tuntematonta ja outoa eikä löytänyt tietään kirjaston hyllyille. Vuonna 1985 seurasin toimittajana keskisuuren suomalaisen kaupungin kirjastohankinnoista vastaavien kokousta.
Palaveri oli yksimielinen sen suhteen, että kaupungin kirjastoihin ei hankita ranskalaisen Enki Bilalin tuoretta albumia. Kirjastossa liian heikkolaatuisena pidetty albumi voitti kuitenkin Kirjastolehden kriitikkoäänestyksen vuoden parhaasta sarjakuvajulkaisusta.
Aina 1990-luvulle asti sarjakuva oli tuntematonta kirjastoammattilaisille. Sitä osattiin arvioida lähinnä perinteisen kaunokirjallisuuden tai lastenkirjallisuuden kautta, sille ei edes ollut omaa luokitusta. Tuohon aikaan Helsingin kaupunginkirjaston sarjakuvat löytyivät luokasta sadut. Nyt sarjakuvalla on oma luokka 85.3. Sillä on laaja kielen mukainen alaluokitusten kirjo, esimerkiksi 85.394 Tiibetiläis-burmalaisilla kielillä julkaistut sarjakuvat.
Tämä artikkeli julkaistiin toimittamassani kirjassa Sarjakuva Suomessa (Avain, 2011)
Sarjakuva Suomessa (24.10.2011, Avain - Heikki Jokinen) Suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhla 2011 näkyy koko maassa. Vuoden puitteissa eri puolille maata on pystytetty yli sata sarjakuvaan liittyvää näyttelyä museoihin, gallerioihin ja kirjastoihin.
Kolme kotimaista sarjakuvafestivaaliamme Kemissä, Tampereella ja Helsingissä keräävät yhteensä kymmeniätuhansia kävijöitä ja juhlan kunniaksi julkaistaan oma postimerkkisarja. Juhlavuoden suojelija on tasavallan presidentti Tarja Halonen
Mitä tietä tähän on tultu? Sarjakuvan taival nykytilanteeseen, jossa sarjakuvataitelijat saavat apurahoja ja palkintoja siinä kuin muidenkin taiteiden tekijät ja kriitikot arvostelevat sarjakuvaa kuten muitakin taiteita, on ollut pitkä ja mutkikas.
Kirjamessulehti (2011 - Heikki Jokinen) "Keskeinen teema on itsetuntemuksen etsiminen ja identiteetin menettäminen", tiivistää piirtäjä Ville Tietäväinen tuoreen Näkymättömät kädet -sarjakuvansa ytimen. 216-sivuisen kirjan tekemiseen kului viisi vuotta.
Tarina kertoo marokkolaisesta Rashidista, joka kulkee köyhyyden kierteessä. Hän ei pysty elättämään vaimoaan ja nuorta tytärtään, koska työtä ei ole tai se on kurjasti palkattua. Tilanne on häpeällinen ja mieli alkaa palaa etsimään työtä ja tuloa rikkaasta Euroopasta.
Se ei osoittaudukaan oletetuksi kultamaaksi vaan miehen osaksi Almerian vihannesviljelmillä tulevat riisto, monet nöyryytykset ja uuvuttava raataminen. Rashid pääsee pakenemaan Barcelonaan, mutta siellä elämä menee vielä pahemmin vinoon. Tätä ei miehen jo kolhuja saanut mieli enää kestä. Hän menettää elämässä eteenpäin ajaneen toivonsa.
"Vaikka tarinassa on mukana yhteiskunnallinen taso, lähdin yksilöstä ja kaikki nähdään hänen kauttaan." Julkisuudessa ovat nousseet esiin vahvasti kirjan yhteiskunnalliset teemat, mutta Tietäväinen korostaa, että kirja ei ole dokumentti tai pamfletti.
Kirjamessulehti (2011 - Heikki Jokinen) Tänä vuonna vietetään suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhlaa. Sarjakuva on toki ilmaisumuotona vanhempi, mutta ensimmäinen suomalainen sarjakuvakirja, Ilmari Vainion Professori Itikaisen tutkimusretki ilmestyi 21.11.1911.
Suomalainen sarjakuva on kulkenut pitkän matkan. Kotimaisia sarjakuva-albumeja ilmestyy vuosittain useita kymmeniä, jopa lähemmäs sata. Niiden sisältö ja visuaalinen asu poikkevat suuresti toisistaan, ei ole vain yhtä lajia sarjakuvaa. Sarjakuva taipuu mihin vain: draamaan, tiedon jakamiseen, jännitykseen, visuaalisiin elämyksiin tai huumoriin.
Ymmärrys siitä, että sarjakuva on oma ilmaisun muotonsa omine kerronnan keinoineen on vakiintunut. Se ilmestyy useimmiten kirjoina ja se on kertovaa, mutta se ei ole samaa kuin vain tekstiä käyttävä kirjallisuus. Siinä on kuvia, mutta se ei ole kuvataiteen alalaji. Elokuva ja teatteri ovat ilmaisultaan sarjakuvan pikkuserkkuja.
Sivu 14 / 25
