- Olet tässä:
-
Muita tekstejä
- Sarjakuva
Sarjakuva
HS (16.06.1997 - Heikki Jokinen) "Tätä on kiva tehdä, kun tietää ettei se päädy kalankääreeksi", Aku Ankan päätoimittaja Markku Kivekäs sanoo. "Tämä lehti säilytetään." Viikoittain 275 000 kappaleen levikillä ympäri Suomen leviävä Aku Ankka on väestöön nähden maailman suurin Disney-lehti. Yhdysvalloissa vastaavan Walt Disney's Comics and Stories -lehden painos on 80 000.
"1975 levikkimme oli 317 000, enemmän kuin silloisen arki-Hesarin", Kivekäs toteaa. "Aku Ankka on Suomen valovoimaisimpia brandeja." Markku Kivekäs on työskennellyt koko ikänsä Disney-tuotteiden parissa. Hänen työhuoneensa seinällä on muovilevyllä suojattuna todellinen harvinaisuus, parhaan ankkapiirtäjä Carl Barksin suurikokokoinen nimikirjoitus. Taiteilija vetäisi sen vieraillessaan Suomessa kesällä 1994.
"Minun ei tarvitse vaihtaa työhuonetta. Silloin minulle pitäisi sanoa Jeesusta mukaellen, että ota seinäsi ja käy", Kivekäs sanoo. "Tämä on vuosisadan tag." Ensi kosketuksen Disney-maailmaan Kivekäs sai puurolautasestaan jonka pohjalta paljastui Mikki Hiiren kuva. Bambi-animaatioelokuvan hän näki 40-luvun lopulla Käpylän Riossa ja Aku Ankka hänelle tuli vuodesta 1953.
Hassunkuriset sinfoniat. Useita tekijöitä, suomennos Juice Leskinen. Helsinki Media 1996.
HS (31.12.1996 - Heikki Jokinen) Ääni tuli elokuvaan 20-luvulla ja Walt Disney otti siitä kaiken irti. Disneyn animaatiostudio aloitti 1929 Silly Symphonies -nimisten lyhyiden elokuvien tekemisen.
Aiemmissa Mikki Hiiri -elokuvissa ääni oli taustaa, mutta nyt Disney pestasi säveltäjä Carl Stallingsin tekemään musiikin uusien animaatioiden pääasiaksi. Yhteistyö Stallingsin kanssa kesti vain vuoden mutta Silly Symphonies -elokuvien menestys jatkui.
1933 valmistuneen Kolmen pienen porsaan Frank Churchillin säveltämä tunnussävelmä Pahaa sutta ken pelkäisi oli todellinen hitti, sitä rallatellaan vieläkin.
HS (10.02.1995 - Heikki Jokinen) "Sarjakuva toimii lasten omanarvontunnon kasvattajana, vastarinnan välineenä aikuisten antamalle kulttuurille, kuten koululle ja kasvatukselle", sanoo tamperelainen kasvatustieteiden lisensiaatti Pekka A. Manninen, 35. Hän puolustaa tänään sarjakuvaharrastuksen merkityksiä käsittelevää väitöskirjaansa.
"Tutkin sitä, miten sarjakuvasta on tullut lasten ja nuorten kulttuurille ominainen väline. Sovellan alakulttuurin sosiologiaa eli tarkastelen kulttuurin kulutusta pienryhmien kannalta: sitä miten kulttuuri muuntuu kulutuksessa."
Mannisen mukaan yleensä oletetaan, että massakulttuurin tuote otetaan annettuna: se joko läpäisee kuluttajan tai ei. "Alakulttuurinäkökulma olettaa vastaanottamisen olevan myös työtä. Pienryhmän kulttuuri ohjaa asioiden tulkintaa."
Väitöskirjassaan Manninen tutkii lasten ja nuorten sarjakuvakursseilla piirrettyjä sarjakuvia. Monet niistä perustuvat tunnettuihin sarjakuviin ja elokuviin. Lapset kuitenkin tulkitsivat esikuvia luovasti, tekivät niistä rankkaa parodiaa tai typistettyjä versioita.
Claire Bretecher: Selluliitin mielentilat. Suom. Soile Kaukoranta, tekstaus Heini Kauppinen. Jalava 1994. 48 s.
Julie Doucet: Jos olisin mies. Suom. Pauli Kallio ja Reija Nieminen, tekstaus Reija Nieminen. Suuri Kurpitsa 1994. 64 s.
Kati Kovács: Vihreä rapsodia. Like 1994. 54 s.
HS (06.10.1994 - Heikki Jokinen) Claire Bretecher on yksi ranskalaisen sarjakuvan 70- ja 80-lukujen harvoista naistekijöistä. Hän on tunnettu lähinnä satiirisesta intellektuellielämän kuvauksestaan Turha joukko. Kuva on oikea, mutta riittämätön. Bretecher (s. 1940) on tehnyt paljon muitakin sarjakuvia joiden yhdistävä tekijä on huumori.
Selluliitin mielentilat -albumin sankari on miestä epätoivoisesti kaipaava prinsessa Selluliitti. Miehiä vilisee ympärillä, mutta kukaan ei suostu.
Albumi jakautuu muutamaan erilliseen tarinaan joissa liikutaan itämaiden orjamarkkinoilla ja linnan hovissa. Aika on epämääräinen keskiaika pienine anakronismeineen.
Sivu 15 / 17
