- Olet tässä:
-
Muita tekstejä
- Sata sarjakuvaa
Sata sarjakuvaa
André Franquin: Piko ja Fantasio. 29 albumia vuodesta 1987. Egmont.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Spirou eli Piko ja Fantasio on Tintin ohella belgialaisen sarjakuvan perusklassikko. Rob-Velin 1938 luomalla sarjakuvalla on ollut yhä jatkuvan elämänkaarensa aikana useita hyviä piirtäjiä ja käsikirjoittajia. Vaikka taso on vaihdellut, on sarja aina ollut vähintään luettava ja parhaimmillaan erinomainen.
André Franquin (1924-1997) on antanut Spiroulle enemmän kuin kukaan muu tekijä. Hän piirsi ensimmäisen Spirou-sarjansa 1947 ja on sen jälkeen ollut mukana yli 30:ssa Spirou-albumissa joko piirtäjänä tai käsikirjoittajana.
Franquin toi mukaan myös monia sivuhenkilöitä, Sieninevan kreivin 1950 ja Zorbulin 1959. Kulttihahmoksi kasvaneen Marsupilami-eläimen Piko ja Fantasio löysivät Palombian viidakosta 1952.
Riitta Uusitalo: Pikku opintiellä. Otava 1998.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Risusen perheeseen kuuluvat äiti, isä ja tytär Pikku. Riitta Uusitalo on seurannut Pikun elämää kohdusta kouluun useissa sarjakuva-albumeissaan.
Hyvissä naimisissa (1995) ulottui Pikun äidin raskaudesta Pikun lapsuusvuosiin ja Melko rankka päivä (1996) esitteli uhmaikäisen ja päiväkotiin menevän Pikun. Hajamieliset haikarat (1997) kertoi kuinka Pikku melkein sai pikkusiskon ja Pikku opintiellä (1998) saattaakin lapsen jo koulunpenkille.
Lapsi täytyy tutustuttaa kouluun, vanhempien tavata opettaja ja Pikun tottua koulun tavoille. Aivan ensiksi on valittava koulu; äidin mielestä kouluksi kelpaa vain vähiten kauhistuttava opinahjo, jossa ei ole hometta.
Winsor McCay: Pikku Nemo Höyhensaarilla. Kaksi osaa vuosina 1990 ja 1991. Suomennos Juhani Tolvanen. Otava.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Pikku Nemo Höyhensaarilla tuo viestin kaukaisesta ajasta, jolloin sanomalehden sarjakuva oli ihmisille sitä, mitä elokuva, televisio ja kuvalehdet ovat nykyihmiselle.
Winsor McCayn piirtämä, 1905-1911 ilmestynyt sarja oli komea saavutus. Hehkuvan nelivärisenä se valtasi joka viikko kokonaisen sivun New York Heraldissa. Se oli täynnä graafisia yksityiskohtia ja loistoa.
Tarinan kaava oli sarjoissa aina sama. Nemo-poika kävi nukkumaan ja joutui unissaan Höyhensaarille, maahan jossa oman maailmamme logiikka heittää häränpyllyä. Aamuisin Nemo heräsi omassa vuoteessaan, toisinaan lattialle tipahtaneena ja hölmistyneenä.
Grönroos & Rantio: Pieniä julmia tarinoita. Otava 2003.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Pienten julmien tarinoiden julmuus syntyy elämämme arkisesta kihnauksesta, puolihuolimattomista heitoista läheisille ihmisille. Niistä loukkauksista, jotka synnyttävät kiire, väsymys tai välinpitämättömyys, ja jotka useimmiten sattuvat.
Näyttämönä toistuu perhe ja tilanteet ovat jokapäiväisiä. Vanhemmat siirtävät omia turhautumiaan lapsiinsa tai toisiinsa ja suojautuvat panssareidensa taakse. Pehmeimpiä ovat lapset, jotka jäävät usein tuijottamaan tyhjyyteen aikuisten omahyväisyyttä tajuamatta.
Tarinat luovat aikuiselle lukijalle tilannekuvia arjen kipupisteistä, elämästä jonka me kaikki tunnemme. Kertomukset tapahtuvat keittiön pöydän ääressä, kahvilassa tai kotona. Itsensä voi löytää monesta hahmosta: lapsesta jonka mieleen loukkaus jäi loppuiäksi, puolison tylyttämästä hiljaisesta kärsijästä tai - parhaassa tapauksessa - sarjakuvan pikkusieluisesta typeryksestä.
Sivu 9 / 13
