- Olet tässä:
-
Muita tekstejä
- Sata sarjakuvaa
Sata sarjakuvaa
Petri Hiltunen: Väinämöinen. Neljä albumia vuodesta 2001. Jalava.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Petri Hiltunen tunnetaan näyttävistä fantasiamaailmoihin, keskiaikaan tai pohjoisamerikkalaisten intiaanien pariin sijoittuvista albumeistaan. Hänen grafiikkansa on yksityiskohtaisen tarkkaa ja tarinat väkivaltaisia sekä tummasävyisiä.
Väinämöinen-sarja esittelee Hiltusen (s. 1967) toisen puolen, kepeän sanomalehden strippisarjan tekijän. Aluevaltaus on vakuuttava, Hiltunen hallitsee tyylikkäästi myös tämän hänelle ennestään oudon lajin.
Ensimmäinen albumi Väinämöisen paluu kertoo nimensä mukaan tuhat vuotta muualla viettäneen Väinämöisen paluusta nykypäivän Helsinkiin. Kalevalansa lukeneet muistavat, kuinka hän lupasi tarvittaessa palata; se aika tuntuu nyt olevan käsillä.
Juba Tuomola: Viivi ja Wagner. Kuusi albumia vuodesta 1998. Arktinen banaani.
Wiivin ja Wagnerin valtava suosio on oikeastaan ihme. Sian ja naisen suhdetta seuraava, välillä suorastaan outoihin ympäristöihin luiskahtava sarjakuva ei vaikuta todennäköiseltä kansansuosikilta. Sen jokainen strippi ei edes pääty sanomalehtisarjakuvan perinteen mukaiseen naurunpyrskähdykseen, vaan saattaa jättää lukijan hämmentyneeksi.
Ehkä ruotsalaisen sarjakuvan erikoislehti Bild&Bubblan arvostelija oli oikeilla jäljillä arvioidessaan ytimekkäästi Ruotsissa Pondus-lehdessä ilmestyneitä Viivi ja Wagner -sarjoja: "Itäisen veljeskansamme huumori säilyy minulle arvoituksena. Tosinaan stripit ovat mahdottoman hauskoja, ja toisinaan en ymmärrä yhtään mitään."
Jussi "Juba" Tuomolan (s. 1965) syksyllä 1997 Helsingin Sanomissa alkanut strippisarja on hämmästyttävän moniulotteinen ja -säikeinen. Useimmiten kolmikuvaiset yhden rivin sanomalehtistripit ovat muodoltaan ja perinteiltään hyvin kahlittuja. Muutamaan kuvaan on saatava mahtumaan draaman kaari loppuratkaisuineen, ja hauskakin olisi oltava.
Milo Manara: 15 albumia vuodesta 1987. Jalava, Semic, Good Fellows.
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Milo Manara on taitava piirtäjä. Hänen maneerinen viivansa sopisi erinomaisesti mainoksiin, mutta sarjakuvassa se latistaa vahvankin kertomuksen pelkäksi pinnaksi. Manaran kynästä syntyy vain sarja kauniita yksiulotteisia kuvia, ja lukukokemuskin muistuttaa yllätyksettömyydessään hotellin vastaanoton maisemapostikorttien katselua.
Myös Manaran (s. 1945) naiskäsitys on yksioikoinen. Naiset esiintyvät kuvissa aina samannäköisinä koristeina; klassisina miehisen silmän objekteina vailla omaa tahtoa ja hallitsevasta miessukupuolesta riippumatonta olemassaoloa. Manaran naishahmot ovat olevinaan vapaita, mutta kyse on vain muka-vapaudesta ja muka-emansipaatiosta: he ovat vapaita alistumaan manaramaisen maailman normeihin. Nämä seikat eivät kuitenkaan ole estäneet italialaispiirtäjän menestystä. Ehkä ne ovat jopa sen syy.
Pauli Heikkilä, Markku Paretskoi: Vanhat herrat. Viisi albumia vuodesta 1989
Sata sarjakuvaa (2004, Tammi - Heikki Jokinen) Vanhat herrat -sarja on sekoitus nuoruuden yltiöpäisyyttä, lähestyvän keski-iän alistuneisuutta ja lapsuuden kultamaata. Sarja samalla kertaa sekä parodioi että on täysin tosissaan. Muutaman sivun tarinoista koostuva sarja vie lukijan usein Vanhojen herrojen muistoihin, joissa mustapukuiset Vanhat herrat esiintyvät Myrskylintuina tai G-miehinä sekä supervoimin varustettuina V-miehinä.
Sarjassa on kaunista viattomuutta ja silkkaa nostalgiaa, se on suomalaisuuden vakavanhauska syväluotaus. Vanhat herrat yhdistävät lapsuutensa tv-sarjojen ja kioskiviihteen maailmat suomalaiseen mentaliteettiin ja kaatavat päälle pullokaupalla olutta.
Vanhat herrat tekevät huomioita nykyajasta kun he perustavat radion tai harrastavat kaupunkisotaa. Kaikkien tarinoiden kantavanana ainesosana on huumori, tosin välillä melko vaativa sellainen. Vanhojen herrojen poikamaisuuteen yhdistyy tarkkoja havaintoja ajastamme ja maasta, jossa elämme.
Sivu 2 / 4
